Kävin hiljattain tapaamassa omaishoitajia Pirkanmaan omaishoitajat PIONI ry:n kutsumana. Olen tavannut työssäni paljon omaishoitajia, erilaisissa tilanteissa. Asia on minulle läheinen (jo pelkästään työni puolesta) ja olen ollut huolissani niistä resursseista, millä ihmiset joutuvat kotonaan pärjäämään. Yhteiskunnan resursseja säästävä arvokas työ ansaitsee puitteet, joissa omaishoitajuus voi olla jatkossa järkevä valinta – ei pakko.

Olen keskustellut omaishoitajien kanssa jotka myöntävät asioidensa olevan hyvin. He ovat selvinneet byrokratiasta, saaneet heille kuuluvan tuen sekä kokevat elämänsä olevan juuri sillä hetkellä ehkä raskasta, mutta kuitenkin arvokasta. Näitä ihmisiä on kaikenikäisiä – niin hoidettavia kuin hoitajiakin.

Toisaalta olen keskustellut myös omaishoitajien kanssa, joille ylipäätään jo kotona pärjääminen on erittäin hankalaa – tai vähintäänkin alituista taistelua tuen ja turvan saamiseksi. PIONIn visiitillä kohtasin viimeksi tälläisen tarinan. Järjestötasolla tilanne tunnetaan, kentällä tilanne tunnetaan. Ongelmien ratkaisu on antanut odottaa itseään, äärimmilleen kiristetyn palvelujärjestelmän yrittäessä vastata vanhenevan väestön asettamiin vaatimuksiin.

Vapaat eivät toteudu, tukea ei tahdo saada tai sitä ei osata hakea. Tai – apua ei saa, tietyissä tilanteissa ainoa puhelinnumero on hätäkeskus. Ikäihmisillä äärimmäisessä tapauksessa sekä hoitaja että hoidettava ovat liian huonokuntoisia elääkseen ilman jatkuvaa apua. Viimeksimainittu on surullisinta, sillä siinä näyttäytyy yhteiskunnan kasvava kyvyttömyys vastata hoidon lisääntyvään tarpeeseen. Usein näissä tapauksissa viimeinen oljenkorsi onkin ambulanssi, joka käynnistää vain paljon puhutun ”päivystysrallin”.

Nuoremmilla (esimerkiksi lapsen) omaishoitajilla taas ongelmat ovat omanlaisiaan: Työuran katkeamisesta vähäiseen eläkekertymään, yleisen toimeentulon ongelmiin ja jopa totaaliseen uupumiseen. Erityisen kiinnostava kohta STM:n kansallisessa omaishoidon kehittämisohjelmassa kuuluu seuraavasti: ”Omaishoidon tuen saaminen voi olla vaikeaa erityisesti lapsille ja mielenterveyskuntoutujille, joilla ei ole fyysisen toimintakyvyn vajeita ja joiden hoidon ja huolenpidon tarpeita ei tämän vuoksi tunnisteta.”

Osa ongelmaa (ja samalla yleisin puheenaihe) omaishoitajista puhuttaessa on epätasa-arvo, joka liittyy omaishoidon tukeen. Lainsäädäntö tekee asian hoitamisesta määrärahasidonnaista ja jättää asian käytännössä kuntien harkintaan. Tästä seuraa tilanne, jossa omaishoidon tuen hakijoiden välillä on asuinpaikasta riippuva epätasa-arvo. Kaikki eivät yksinkertaisesti saa tukea. STM:n arvion mukaan 60 000:lla sitovaa ja vaativaa hoitoa antavalla omaisella tuen saantiedellytykset täyttyisivät – heistä kuitenkaan noin 20 000:lla ei ole kunnan kanssa tehtyä omaishoitosopimusta.

Positiivisena uutisena 6.2. tuli tiedote, jossa peruspalveluministeri Susanna Huovisen mukaan uuden sopimusomaishoitoa koskevan lakiluonnoksen valmistelu on käynnistynyt. Tavoite on lisätä omaishoitajien ja hoidettavien yhdenvertaisuutta. Myös ministeri Huovinen myöntää tiedotteessa että lakiesitys lisää tuensaajien määrää, mutta investointi kannattaa silti tehdä jo säästöjen nimissä: Kotona hoitaminen tulee merkittävästi laitosta halvemmaksi.

Sosiaali- ja terveysministeriön työryhmän kansallisen omaishoidon kehittämisohjelman perusteella uskallan varovasti odottaa valmistelun tuottavan konkreettisen ehdotuksen tilanteen parantamiseksi. Toivon sen olevan tuen hakemisen osalta hyvä alku myös byrokratian helpottamiselle. Tosin, jotta omaishoitosopimuksen jatkossa myös saa jokainen siihen oikeutettu, myös rahoitus on turvattava.

Seuraava eduskunta tulee siis ehkä viemään päätökseen merkittävän lakiesityksen yhdestä omaishoidon asiasta, joka on vihdoin aika laittaa kuntoon. Nykyisessä leikkausten ilmastossa lain valmistelun aloittaminen on virkistävä tuulahdus: Enää tarvitaan se, että seuraava eduskunta myös päättää aidosti investoida ihmisiin ja hyväksyy lopullisen lakiesityksen.

Nämä tavat säästää ovat niitä, mitä Suomi tarvitsee.

Tässä ei kuitenkaan ole asian koko kuva. Omaishoitajien tilannetta on parannettava rinnakkain sote-uudistuksen valmistelun kanssa. Lisääntyvä omaishoitajuus liittyy erityisesti asiakasohjaukseen sekä palvelurakenteisiin. Hoidon tarpeen tunnistamista on parannettava erityisesti lasten ja mielenterveyspotilaiden kohdalla. Jos omaishoitoa halutaan lisätä ja tehdä arvokkaasta työstä helpompaa tekijöilleen, myös kolmatta sektoria on kuunneltava valmistelussa – tässä tapauksessa omaishoitajia ja heidän etujärjestöjään.

Tarpeita on todella monenlaisia, kuten myös hoidettavia. Ikääntyvillä omaishoitajilla sekä hoidettavan että hoitajan palvelutarve voi kasvaa vähitellen – yhteiskunnan täytyy pystyä vastaamaan siihen ajoissa ja tarkoituksenmukaisesti. Toisaalta lapsen omaishoitajalle kotipalvelu voi olla se pelastava oljenkorsi, joka auttaa jaksamaan.

Tärkeintä on mieltää omaishoito selkeästi osaksi lähipalveluja, joilla on oma paikkansa sosiaali- ja terveydenhuollon kentässä. Käytännön arjessa omaishoitajuutta on kyettävä tukemaan konkreettisin toimin ja palveluin. Apua pitää saada tarpeen mukaan, eikä sen ainoa toteutustapa saa olla palveluseteli, jonka arvo ei välttämättä riitäkään riittävän palvelun saamiseen.

Entistä herkempää silmää tarvitaan myös siihen, milloin kotona ei enää ylipäätään pärjätä edes saatavilla olevin tukitoimin. Tarvitaan useamman portaan ratkaisuja – myös niitä parjattuja laitospaikkoja! Myös äkillisiin tilanteisiin tulisi kyetä vastaamaan oikein mitoitetulla tuella ja riittävällä valmiudella.

STM:n raportissa on myös SWOT-analyysi, jossa on listattu omaishoidon uhkia. Tässä niistä yksi:

  • Yhteiskunnan kovat arvot ja asenteet vähentävät halukkuutta omaishoitoon

Pisti miettimään. Näinkö on? Mistä nämä asenteet tulevat?

Kommentit

kommenttia