Olen ollut hieman remontissa (lue aiempi kirjoitukseni). Perheen ja ystävien lisäksi poliittinen kuntoutus eli vaalikampanjan mielenkiintoiset kysymykset ja keskustelut ovat pitäneet kuitenkin mielen vireessä. Mitä fysiikkaan tulee, Tampereen kaupunki on ystävällisesti huolehtinut veronmaksajastaan ja jumpannut minua hiki pinnassa, hyvin kuntoutussuunnitelman kera. Kiitos. Olen jälleen työkykyinen ja palannut sairaslomalta, kieltämättä myös onnekkaana.

Iloista on huomata että meidän järjestelmämme toimii edelleen. Se ei kuitenkaan toimi kaikille, eikä kaikin osin hyvin. Meillä on hyvinvoinnin, toimeentulon sekä palvelujen saatavuuden suhteen kasvava tasa-arvo-ongelma, jonka pitäisi olla näiden vaalien pääteema. Mikään sote-uudistus ei meitä pelasta, mikäli tulo- ja terveyserot saavat edelleen kasvaa hallitsemattomasti.

Ongelmia syntyy vaivihkaa. Kun systeemiä on tilkitty pala kerrallaan, asiat sirpaloituvat. Korjaamisesta tulee mieleen lasten uima-allas – kun paikkoja on liimattu tarpeeksi, vesi ei enää pysy sisällä. Tietyssä vaiheessa ei autakaan muu kuin ostaa uusi. Analogia pätee niin sirpaloituneeseen perusturvaan kuin myös sosiaali- ja terveyspalveluiden rakenteeseen.

Miten korjaamme sen?

Suurin syy, miksi asioita pitää räjäyttää kappaleiksi ja rakentaa uusille perustuksille on se että tiettyjä asioita ei voi korjata vähän kerrallaan. Ennen pitkää joudutaan tilanteeseen, jossa päällekkäisyydet ja asioiden kerrannaisvaikutukset tekevät järjestelmästä liian monimutkaisen ja tehottoman. Sopeuttaminen ja tehostaminen tarkoittavat saman mallin jatkamista. Tarvitaan aitoa uudistamista, jonka pohjana on oltava rohkeus tehdä oikeasti uutta, uusille perustuksille. Olen iloinen että perustulo saa kannatusta, samoin siitä että sote-uudistuksen laatiminen jatkuu.

Kummassakaan ei ole kyse ihmeellisistä uusista ideoista tai pyörän keksimisestä. Molemmissa on kyse pohjimmiltaan hyvien käytäntöjen tuomisesta valtakunnallisiksi ja olemassaolevien, nyt vajaateholla pyörivien asioiden saattamisesta aidosti toimintakykyisiksi.

Paljonko rahaa säästyisi ja miten paljon hyötyjä saavutettaisiin jos omaishoitajat todella tunnustettaisiin osaksi sosiaali- ja terveysalan palvelurakennetta? Omaishoitajien toimeentulon ja jaksamisen turvaavat lakimuutokset eivät olisi suuresta kuvasta ja sote-uudistuksen tavoitteista erillisiä lakiesityksiä, vaan kulkisivat uudistuksen mukana ja olisivat myös sen edellytys.

Mitä tarkoittaisi hyvinvoinnille ja kansanterveydelle, jos EKSOTE:n mallin tyylinen palveluiden integraatio saataisiin todella valtakunnalliseksi – esimerkiksi yhdistäen mielenterveys- ja päihdepalvelut yhdelle luukulle ja matalan kynnyksen palveluita tehostaen? Kokemukset EKSOTEssa ovat olleet hyviä, toivottavasti pian koko valtakunnassa.

Entä Viron malli? Virossa hätäkeskus pystyy ohjaamaan riskinarvion jälkeen potilaan puhelimeen päivystävän lääkärin kanssa. Palvelua hoitaa kolmas sektori, muun muassa EU:n tukemana – toimintamalli sujuvoittaa palvelua merkittävästi ja vähentää taakkaa muilta terveydenhuollon palveluilta. Suomessa ensimmäinen askel olisi edes yhtenäistää ja tasa-arvoistaa hoidon tarpeen arvioinnin saatavuus ja käytännöt.

Meidän on mentävä itseemme ja katsottava samalla myös oman pihan ulkopuolelle. Laskettava välilliset kustannukset, muutosten hinta ja arvioitava kokonaisuuden onnistuminen asiakaslähtöisyyden mittareilla. Tämä siksi, että yhä useammin asiakaslähtöisesti toteutettu palvelu näyttää olevan lopulta myös kustannustehokkain tapa. Mitä voimme kehittää ja mitä muualla on kehitetty onnistuneesti?

Hyvistä käytännöistä saadaan kaikki irti vain silloin, kun kaikkien ääni kuuluu. Ei pelkästään asiantuntijoiden, vaan myös työn tekijöiden ja palveluiden käyttäjien. Silloin palveluita ja rakennetta ei suunnitella järjestelmää varten eikä sen mahdollistamiseksi, vaan asiakaslähtöisesti tarvetta korostaen. Se on ollut avainasia myös onnistuneessa EKSOTEn mallissa.

Tarvitaan asennemuutosta. Kaikki ihmisten hoitaminen ei voi koskaan olla pelkästään kustannustehokasta tai toimia markkinatalouden ehdoilla – hyvänä esimerkkinä vanhusten arvokas hoito. Mikään uudistus ei voi säästää rahaa heti, vaan on maltettava ajatella pidemmälle. Tämä ei ole ollut politiikan kantava periaate aivan hetkeen, mutta muutos on mahdollinen. Monet peräänkuuluttavat ennaltaehkäisyä, mutta ainoa keino todella saavuttaa ennaltaehkäisyn säästöt ja hyödyt on investoida myös ihmisiin.

Se on politiikan kuntoutusta, elvyttävää politiikkaa.

Kommentit

kommenttia