Osa ikäihmisistä ei pärjää kotona jo toimintakykynsä ja perussairauksiensa puolesta. Laitospaikka on saatava, kun sille on tarve. Yhä useampi muistisairas asuu kotona myös entistä pidempään, vaikka toimintakyky heikkenisi nopeastikin.

Juuri julkaistu THL:n vanhuspalvelujen seurantatutkimus (THL) tarjoaa tuoretta tietoa. Tutkimuksen mukaan kotihoidon määrä on lisääntynyt, samoin yöaikaan ja viikonloppuisin tehtävien käyntien määrä. Hyvä niin. Kehityssuunta ei ole yllättävä. Tutkimuksessa on kuitenkin muutakin.

”Vanhainkotien ja terveyskeskusten pitkäaikaishoidon vähenemisen pitääkin näkyä kuntien suurempana panostuksena kotihoitoon”, erikoistutkija Hanna Alastalo (THL) toteaa. ”Kuitenkaan kunnat eivät ole ottaneet kaikkia kotona asumista helpottavia keinoja käyttöön, esimerkiksi liikkuvia neuvontapalveluja käytetään vasta vähän”.

Olen THL:n kanssa hieman eri mieltä, sillä työskentelen itse yhdessä liikkuvassa neuvontapalvelussa.

Sen nimi on ambulanssi, ja palveluamme käytetään valtakunnassa varsin paljon. Neuvonta ja ohjaus on muodostunut suureksi osaksi ensihoidon työtä, sillä ambulanssi hälytetään ympäri Suomea yhä useammin myös eritasoiseen sosiaaliseen hätään. Se ei ole väärin, sillä tarve on olemassa. Ja se on iso. Koen etuoikeudekseni että voin auttaa ihmisiä myös näin. Samaan aikaan toisaalta tiedostan sen, että nämä ihmiset tarvitsevat enemmän. Toimintaa pitää kehittää.

Ikäihmisten kotona pärjäämättömyyteen on harvoin yhtä selkeää syytä. Toimintakyvyn heikkenemiseen vaikuttaa moni tekijä – ja toisinpäin. Useissa tapauksissa syntyy ongelmien kierre, jossa ovat mukana niin perussairaudet, yksinäisyys kuin vaikkapa vain se, että oikeaan palveluun ei osatakaan hakeutua. Joskus on jäljellä vain epätoivo.

Olen sopivassa roolissa auttamaan. Minulla on resurssi lähteä kutsuttaessa apuun, nopeasti. Pääsen tilanteeseen. Lähelle, keskusteluyhteyteen, ihmisen kotiin. Näen tilanteen omin silmin, sellaisena kuin se avuntarvitsijalle esittäytyy. Voin tehdä havaintoja ja tunnistaa ongelmia. Todella monissa tapauksissa apu on saatava ihmisen luo juuri näin – puhelinneuvonta ei välttämättä riitä.

Vaikka puhuin nyt ambulanssista, luettelin kaikki ne asiat joita mielestäni myös toimivan neuvontapalvelun tulisi voida tehdä.

Lisätään pakettiin mahdollisuus toimivaan palveluohjaukseen, ja meillä on käsissämme selkeä parannus tilanteeseen. Ensihoitajana voin tehdä edes jotakin, mutta etenkin päivystysaikaan en voi tarjota keskustelun ja jatkoilmoituksen lisäksi päivystyskyytiä kummempaa apua. En ole myöskään palveluohjauksen tai sosiaalisen avun ammattilainen sillä tasolla, kuin moni muu perehtyneempi kollega on. Kotihoito on pitkälti samassa tilanteessa, mutta hekin paineen alaisena – jo kireistä aikatauluista johtuen. Neuvonnalle ja ohjaukselle ei jää aikaa perustyöltä.

THL tarkoittaa liikkuvalla neuvontapalvelulla ensisijaisesti esimerkiksi Tampereella nähtyjä palvelubusseja. Termin alle mahtuu kuitenkin myös paljon muuta, sillä mielestäni liikkuvan neuvontapalvelun pitää liikkua myös ihmisten kotiin. Palvelurakenteessa on tällä kohdin hintava ja inhimillisesti ongelmallinen aukko. Niin kauan kuin tuota palvelua ei riittävässä määrin ole, sen työtä tekevät kaikki muut oman työnsä ohessa. Tarve ei katoa.

”Palvelujen kohdentamisessa erityisryhmille on vielä paljon parannettavaa. Jopa viidennes kunnista ei suuntaa terveyttä ja hyvinvointia edistäviä palveluja esimerkiksi yksin asuville muistisairaille”, sanoo tutkimuspäällikkö Sari Kehusmaa THL:sta.

Erityisryhmien tunnistaminen on järkevää, sillä esimerkiksi muistisairaat voi ja pitää huomioida erityistarpeidensa vuoksi. Tosiasia on kuitenkin se, että yksinäisyys ja syrjäytyminen tekevät ennaltaehkäisyn kannalta kaikista ikäihmisistä huomiota vaativan erityisryhmän. Samoin on päihde- ja mielenterveysongelmista kärsivien kohdalla, lopulta jopa aivan tavallisten lasten, nuorten ja lapsiperheiden kohdalla. Kun tarve on todellinen, olemme vain ihmisiä toistemme rinnalla.

Miten terveydenhuolto vastaa haasteeseen? Ei välttämättä mitenkään, sillä yksinäisyyttä ja syrjäytymistä ei hoideta sairaalassa.

Kuka sitten vastaa? Kunta, nyt ja etenkin tulevaisuudessa. Lisääntyvässä määrin. Avainsana on kohdentaminen.

Kun Sote-palvelut siirtyvät maakuntiin, kunnalla on edelleen vastuu asukkaidensa hyvinvoinnista. Terveyspalveluiden tarkoituksenmukaista käyttöä voidaan ohjata. Motivaatio tähän on taloudellinen ja ennen kaikkea inhimillinen. Viikoittaiset käynnit päivystyksessä eivät paranna kenenkään elämänlaatua. Sen sijaan samalla rahalla, ihmisten todellisiin tarpeisiin kohdennettuna, voidaan parantaa esimerkiksi kotona asuvien ikäihmisten elämänlaatua.

Kysymys on siitä, miten ongelmiin voidaan puuttua tehokkaasti jo ennen kuin ratkaisu siirtyy varsinaisen terveydenhuollon piiriin. Kyseessä on haaste, johon on syytä tarttua nyt tehostetusti.

Kaunis ajatus. Miten se sitten tehdään? Miten sama raha kohdennetaan ihmisiin? Se ei loppujen lopuksi ole vaikeaa. Otan esimerkin.

Ensiapu Acutan apulaisylilääkäri Sally Järvelä tekee tutkimusta päivystyskäyntien tarkoituksenmukaisuudesta. Hän lukee tarkasti läpi sellaisen noin 1500 potilaan sairaskertomukset, jotka kävivät vuonna 2014 yli viisi kertaa päivystyksessä. Hän soittaa potilaille henkilökohtaisesti ja tekee myös seurantaa.

Sally arvioi jokaisen kohdalla sitä, oliko päivystys oikea paikka potilaan nimenomaiselle asialle. Ei siksi, ettei päivystykseen saisi tai pitäisi tarvittaessa tulla – vaan siksi, että potilaan kannalta helpoin ja tarkoituksenmukaisin apu voi löytyä aivan muista palveluista. Sen jälkeen alkaa tehostettu ja kohdistettu palveluohjaus.

Toisin sanoen: Sally opettelee tuntemaan 1500 tamperelaista. Ei vain ikäihmisiä, vaan kaikenlaisia ihmisiä. Hänellä on 1500 syytä kysyä ja kuunnella.

Näin pitää tehdä. Tiedän miksi Sally tekee, töitä hartiavoimin. Olen työskennellyt samaan aikaan hänen kanssaan Acutassa ja sielläkin asiasta keskustellaan. Useimpia meistä, jotka näemme järjestelmän sisäpuolelta, tilanne mietityttää – nimenomaan potilaan itsensä ja toiminnan tarkoituksenmukaisuuden kannalta.

Mutta se ei riitä, että yksi lääkäri tekee näin. Kaupungin päättäjien ja kunnallisvaaliehdokkaiden pitäisi jonottaa Sallyn puheille. Tekijöillä on käsitystä ja näkemystä siitä, miten haasteita ratkaistaan. Heillä kuulevat myös asiakkaan äänen – sen kaikkein tärkeimmän.

Sote-uudistuksen yhteydessä kaupunki voi ottaa uudesta roolistaan kunnon kopin. Tehdä Sallyn tavasta toimintamallin ja etsiä lisää vastaavia. Lähteä räätälöimään ennaltaehkäisevää, henkilökohtaista palvelua näille ihmisryhmille. Tämä tulisi myös halvemmaksi kuin hoitaa kaikki ongelmat terveydenhuollossa, useimmiten päivystyksellisesti.

Mutta kun näistä asioista päätetään, tulisi mukana olla myös tuo kollega joka tuntee nämä 1500 tamperelaista. Tekisi homman aika tavalla helpommaksi.

Kommentit

kommenttia