Pum pum. Tässä maassa keskustellaan vääristä asioista.
Hyvä hetki lopettaa vuosi aktivoitumalla blogisarallakin uudelleen... ja miksipä ei ajankohtaisesta aiheesta, nyt kun taas ihmisiä teurastetaan. Tällä kertaa Espoossa. Katselin uutislähetykset, ja nopeasti virinneen keskustelun käsikirjoitus oli jälleen kuin toisinto muista vastaavista tragedioista. Median suurin kiinnostus on jälleen siinä "kuka on tehnyt virheen" ja "miten turvallisuutta voisi nyt parantaa". Ihmetellään mm. kun "kukaan ei kuuluttanut mitään" ja oliko "evakuointi tarpeeksi nopeaa".
Niin, todellakin. Kun evakuointi Prismassa alkoi, viisi ihmistä oli jo kuollut. Joten tässä sitä taas ollaan, yhteiskunnallisen keskustelun ytimessä. Syyllisten etsiminen ohjaa keskustelun jälleen kerran aivan ihmeellisille raiteille, ja median tehtävänä on journalismin keinoin löytää epäkohtia. Mutta millaisia epäkohtia?
Jos joku ihminen päättää lopettaa oman kärsimyksensä tappamalla kaikki siihen liittyvät ihmiset, muutaman ulkopuolisen ja itsensä, ehkäistäänkö se todella asettamalla valvontaa, kieltoja ja rajoituksia? Ei. Koska kukaan ei usko edes unissaan että metallinpaljastimia voitaisiin/pitäisi laittaa ruokakauppoihin, miksi tälläisistä asioista edes ylipäätään keskustellaan tärkeämpien asioiden kustannuksella? Lisäksi, jos ihminen napsahtaa ja päättää tappaa ihmisiä, metallinpaljastimet ohjaavat ampujan vain paikkaan jossa niitä ei ole.
Pelastussuunnitelman harjoittelu on tärkeää, mutta ei auta ketään väistämään luoteja jotka tulevat yllättäen niskaan, kun olet tekemässä arkista työtäsi. Asevalvonnan kiristäminen hidastaa joitakin, mutta ei poista luvattomia aseita. Ja lopulta kun mikään ei tunnu auttavan, jotkut ihmiset repivät esiin jopa ampujan etnisen taustan ja kanavoivat oman pahan olonsa johonkin tekemällä asiasta maahanmuuttopoliittisen kysymyksen. Rakentavaa keskustelua median tahtipuikon johtamana.
Mutta lohtuakin on näkyvissä, sillä yksi ihminen sanoi jotakin erityistä - tosin kukaan ei tainnut sitä huomata.
"Aselait tai valvonta eivät auta, pitäisi ehkäistä ihmisten syrjäytymistä".
Tämän Ylen lähetyksestä kuulemani ja vapaasti jälkikäteen muotoilemani kannanoton antoi poliisiylijohtaja Mikko Paatero, mutta se sivuutettiin toistuvasti kaikessa mediassa. Yksikään toimittaja ei tähän tarttunut, ei edes sivulauseessa. Ihmisten syrjäytymiseen on vaikeampi etsiä ketään syyllistä jota tentata, joten se ei kiinnosta.
Miksi kukaan ei halua puhua siitä, että ainoa todellinen relevantti toimenpide tragedioiden ehkäisemiseksi olisi hoitaa ihmisten pahoinvointia ja ehkäistä syrjäytymistä? Miksi näistä asioista päättäviä tahoja ei oteta mukaan keskusteluun? Poliisin tiedotustilaisuudessa oli mukana Espoon kaupungin johtajatason edustaja, ja hän erottui läsnäolollaan ollen ainoa henkilö jolta ei kysytty ainuttakaan kysymystä. Sen sijaan esimerkiksi ampujan tarkasta kansallisuudesta kysyttiin laskujeni mukaan vähintään neljä kertaa. Mitä merkitystä kansallisuudella on kokonaiskuvan kannalta?
Puhe syrjäytymisestä ja tragedioiden todellisista syistä nousee vain toisinaan tälläisten tapahtumien yhteydessä esille - mutta silloinkin enintään sivulauseessa, ja unohtuakseen pian uudelleen. Sitten tapahtuu taas jotakin, taas kysytään väärät kysymykset, etsitään syyllisiä väkisin ja jäädään odottamaan seuraavaa. Onneksi kriisin jälkihoito on kunnossa, sillä muuten näiden tapahtumien pitkäaikaisvaikutukset voisivat olla huomattavasti dramaattisempia.
Ylen lähetyksessä kriisipsykologi oli kovin huolissaan siitä että suomalaisten "turvallisuudentunne" saa jälleen kolauksen. Hyvä pointti, mutta minä en kaipaa keinotekoista turvallisuudentunnetta jossa ongelmat lakaistaan maton alle metallinpaljastimin, vaan lisää todellisia tekoja jotka vaikuttavat ihmisten hyvinvointiin, ehkäisevät syrjäytymistä ja parantavat sitä kautta myös yleistä turvallisuutta. Se toisi aitoa turvallisuudentunnetta, laajemminkin.
Itse odotan ensimmäistä vastuullista valtamediaa, joka kuuntelisi vaikkapa poliisiylijohtajaa ja pitäisi syrjäytymisen ehkäisyn tärkeyden valtakunnallisena puheenaiheena.
Hyvää uutta vuotta nyt kuitenkin.
tammikuu 6th, 2010 - 20:20
Minun mielestäni tosin epämääräisten käsitteiden “syrjäytyminen” ja “pahoinvointi” nostaminen syyllisen pallille on vain askel sivulle päin samassa linjassa, ei eteenpäin. Se vaikuttaa hienommalta kuin konkreettisten käsitteiden kuten “aselaki” ja “maahanmuuttopolitiikka” toisteleminen, mutta tosiasiassa päämäärä on sama: yksinkertaistaa asia yhden syyllisen tekijän aiheuttamaksi. Emmehän me edes tiedä oliko syrjäytyminen tai paha olo tämän teon taustalla, mikään ei ainakaan välttämättä tekijän elämäntilanteessa viittaa syrjäytymiseen.
tammikuu 8th, 2010 - 14:24
Hyvä pointti, ja ymmärrän kantasi. Sanotaan kuitenkin näin että lähden tässä kirjoituksessa liikkeelle siitä olettamuksesta, että omassa arvomaailmassani ja Suomen oloissa tuollaisen joukkomurhan tekevä ihminen – kaikilla mahdollisilla motiiveilla tarkasteltuna – kokee väistämättä jonkinasteista henkistä pahoinvointia.
Vedän siis itse rajan siihen että pääasiallinen syy miksi murha ei ole jokaiselle meistä yksi tasapäinen ratkaisumalli tiettyihin tilanteisiin, on se että kunnioitamme elämää – yleisesti hyväksytyn arvomaailmamme mukaisesti. Olen siis sitä mieltä että kun yksilö astuu tämän rajan yli ja valitsee joukkomurhan ratkaisumalliksi, jotakin epätoivottua kehitystä on väistämättä tapahtunut tämän ihmisen ajattelussa, arvoissa ja henkisessä tilanteessa.
Syyn yksinkertaistaminen yhden tekijän aiheuttamaksi kuulostaa pahalta, mutta toisaalta kaikessa keskustelussa ei ole mielestäni kyse yksin siitä. Itse ainakin koen asian olevan niin suuri ja vaikea käsitellä, että mikäli siitä ylipäätään halutaan keskustella, on syytä lähteä liikkeelle edes jostakin kokonaisuudesta, mitä voidaan järkevällä tavalla käsitellä. Kokonaisuus voi muodostua sitten myöhemmin, jos on muodostuakseen.
Sikäli en edes yritä tarjota vastauksia tai halua edes arvata, mutta halusin vain peräänkuuluttaa kirjoituksellani laajempaa näkökulmaa keskusteluun, joka tunnetusti on hyvin vaikea.